Praha - eläväisiä museoita

"Miksi teen elokuvia? Etsin tuntematonta maata, terra incognitaa, maata jolle kukaan elokuvantekijä ei vielä ole astunut, planeettaa jolle kukaan ohjaaja ei ole vienyt voitonlippuaan, maailmaa joka elää vain saduissa." 

Näin kertoi intohimostaan tshekkiläinen elokuvaohjaaja, animaation ja tehosteiden käytön pioneeri Karel Zeman. Hänen työstään kertoo mainio Film Special Effects Museum. Se sijaitsee Mala Stranassa Kaarlen sillan kupeessa.

Museo on mainio koko perheen kohde. Monia laitteita pääsee kokeilemaan itse, näyttelyseinämiin upotetut ruudut kertovat, miten Karel Zeman käytti tehosteita filmeissään, ja pätkiä filmeistäkin voi katsella. 

Tästä museosta tulee ulos hyvällä tuulella. Karel Zemanin museo on toiminut vasta vuoden. Raikas ote näkyy kaikessa. 

http://www.muzeumkarlazemana.cz/en

Kurkistus Kafkan Prahaan

Mala Stranan puolella on myös toinen kiinnostava, modernilla tavalla tehty museo. 

Franz Kafkan museo kuljettaa kävijää Kafkan Prahassa. Autenttisen aineiston, kuvien, kirjeenvaihdon ja muun tavanomaisen museotavaran lomassa on videoinstallaatioita, joissa kuvat vääristyvät, perspektiivi katoaa ja olo alkaa olla kafkamainen.

Franz Kafkan museo näkyy kuvassa oikealla, vaaleankeltainen rakennus rannassa.

http://www.kafkamuseum.cz

Pelko tuli vastaan

Vasemmalla jyrkkä rinne avautuu 66 asteen kulmassa alas laaksoon, oikealla sama rinne kohoaa ylös, välissä kapea ja kivinen polku kääntyy tiukassa kulmassa. Siinä välissä hengittelen ja tarraan ruohotuppaaseen. Olemme jossain parin tuhannen metrin korkeudessa, puurajan yläpuolella.

Järki sanoo, että tietenkään en voi tipahtaa eikä mikään voima vedä alas. Pelko sanoo toista.

Hetken kuluttua saan koottua itseni ja pääsen eteenpäin. Tyylipisteitä ei heru, mutta vaellus jatkuu - hetken aikaan vielä heinistä ja kiviulokkeista turvaa hakien.

Miten tässä näin kävi? Minähän olen kokenut vaeltaja, Alpit kolunnut Sveitsin-vuosina ja Himalajalla hypellyt sen jälkeen.

Vuoristotaidot näyttävät ruostuvan siinä missä muutkin. Sveitsin pyramidiksi kutsuttu Niesenvuori ei päästä helpolla.

Maisemat ovat huikaisevan hienoja. Niitä uskaltaa ihailla silloin kun tasaista maata jalkojen vieressä on enemmän kuin muutama kymmen sentti.

Spiezin- ja Thuninjärvet hohtavat sinisinä, Alppien korkeimmat huiput lumisina ja alarinteiden pyökkimetsät ruosteenruskeina.

Sveitsiläiset vaeltajat ohittavat meidät mennen tullen. Eläkeiän reilusti ohittanut rouva juoksee alas lenkkitossuissa kuin paraskin triatlonisti.

Pääsemme ylös mekin. 

Moneen otteeseen ehtii Niesenbahnin funikulaari, kiskoköysiradan juna kolistella ylös ja alas. Sen rakentaminen miesvoimalla 1900-luvun alkuvuosina on ollut valtava ponnistus. 

350 miestä oli sitä tekemässä. Työpäivän päätteeksi he hurauttivat kuudessa minuutissa alas kiskoa pitkin kulkeneella kelkalla. 

Sveitsissä kun ollaan, hyvää ruokaa pöytiin tarjoiltuna on tarjolla. 

Alas reitti kulki lempeämmissä maisemissa. Rinteillä kukkivat pienet gentianat, alppikatkerot ja hopeaohdakkeet.

Pyramidia muistuttava Niesen on kiehtonut myös taiteilijoita. Sveitsiläinen Paul Klee on maalannut sen esimerkiksi tunnetussa työssään 1915

http://www.passion-estampes.com/deco/klee-der-niesen-eng.html

Niesenbahnin historia

http://www.baizer.ch/aktuell/index.cfm?rID=2176

Kiinalaista tehoa, espanjalaista palveluhenkeä

Viiteen päivään Barcelonassa ja Bilbaossa mahtuu monta aamupalaa, lounasta ja päivällistä. Niihin mahtuu myös monenlaista tyyliä hoitaa hommat.

Paras hinta-laatusuhde ja tehokkain palvelu oli viime viikkoisen majapaikkani luona Sagrada Familian lähellä Barcelonassa. Mora-niminen ravintola ei kilpaillut turisteista, vaan tähtäsi paikallisten ruokkimiseen hyvin ja kohtuuhintaan. 

Kympin lounasmenyy sisälsi alkuruuan, pääruuan, jälkiruuan ja juoman. Alkuruoka olisi jo riittänyt lounaaksi. Pääruuaksi otin paneeratun kalan, joka tuli pöytään öljy vielä pannun kuumuudesta sihisten.

Ravintolaa pitää kolmikymppinen kiinalaispariskunta, joka on kotoisin Shanghain läheltä. Kiinalainen tehokkuus höystettynä espanjalaisella palveluhengellä toimii hyvin. 

Kiinalaistaustaisia ravintolayrittäjiä näkyi varsinkin noilla kulmilla useita pitämässä tavallisia espanjalaisia kulmakuppiloita ja pikkukauppoja.

Bilbaossa söin hauskan kampasimpukka-annoksen naapuripöydän papan baskeria ihaillen. Simpukat tarjoiltiin tuoreista herneistä tehdyssä ohuessa soseliemessä. Herkullista - ja sottaisaa syötävää.

Kapakoitsijat ja tarjoilijat näillä leveysasteilla ovat usein melkoisia virtuooseja. Sellainen löytyi bilbaolaisesta pintxo-paikasta. 

Baarin erikoisuus olivat lihavartaat, joita isäntä paistoi jatkuvalla syötöllä. Liha vartaaseen, vartaat hiilille, ympäri, valmista. Sitten ne kieriteltiin vimps-vamps mausteseoksessa ja päälle roiskaistiin runsaasti sitruunamehua.

* * *

Tänään epäonni on vainonnut vempaimia ja rakenteita. Ulko-oven kahva jäi käteen, kattolamppu lakkasi toimimasta, puhelin totteli vain lujaa painamista. Samaan sarjaan kuuluu tapas-paikan maksupääte, joka kieltäytyi toimimasta.

Ehdotin, että voin käydä hakemassa käteistä automaatista ja tarjosin puhelintani pantiksi. - Se näyttää asialliselta, vaikka oikutteleekin. 

Ei missään nimessä, tuumasi tarjoilija ja neuvoi tien automaatille.

Hänen ilmeensä oli iloisen helpottunut, kun viiden minuutin päästä seisoin taas tiskin takana.

Bilbaon Guggenheim on kokonaiselämys

Lokakuun aurinko paistaa viistosti aamukymmeneltä. Rantabulevardi vilisee reput selässä ja vaellussauvat kädessä kiiruhtavia bilbaolaisia.

Minun askeleeni suuntaavat joen toisella rannalla sijaitsevaan arkkitehtuuri-ikoniin. Bilbaon Guggenheimia on kuvattu ja kehuttu. 

Kehut se ansaitsee. Rakennus on luonnossa pehmeämpi, sen muodot sulautuvat valoon ja maisemaan vielä kauniimmin kuin kuvissa. Titaanilevyt hehkuvat, ja vastarannan bulevardin punaisten puiden kaartuva rivistö korostaa rakennuksen muotoja.

Vitsailin pitkin matkaa, että Bilbao ja Guggenheimin museon näkeminen omin silmin on yksi matkan tavoitteista. Sitä se oli oikeastikin.

Jo rakennus itsessään kannattaa nähdä. Tänään se tulvi varmasti paljon tavallista enemmän elämää, sillä 16. syntymäpäivän kunniaksi taloon oli vapaa pääsy. Kymmenen jälkeen ei vielä tungosta ollut, mutta puolen päivän aikaan väkeä riitti pitkäksi jonoksi ulko-ovelta aukiolle.

Sisällöistä minuun suurimman vaikutuksen teki katalonialaisen taiteilijan Antoni Tapiesin työtä kuvanveistäjänä esitellyt sadan teoksen näyttely.  Myös Richard Serran tilaan pysyvästi tekemät valtavat teräsveistokset sykähdyttivät. Ne ovat kuin löyhiä kanelitankoja, joiden sisään pääsee kävelemään kuin labyrinttiin.

Ilmainen päivä oli saanut lapsiperheet liikkeelle, ja Serran veistokset aiheuttivat pienissä taiteen tutkijoissa riemunkiljahduksia.

Guggenheim on myös osa kokonaiselämystä, jonka Bilbao on saanut aikaan. Elämä, energisyys, myönteisyys, yrittäminen pistävät silmään. 

Timo-Erkki Heino kirjoitti osuvadti viime vuonna rahan, politiikan ja onnen kolmiyhteydestä taantumassa olleen teollisuuskaupungin elvyttämisessä kulttuurin keitaaksi. (http://suomenkuvalehti.fi/jutut/kulttuuri/rahaa-onnea-politiikkaa-nain-guggenheim-ilmio-toimii-bilbaossa).

B, E ja G

Euskadin eli Baskimaan tunnetuimman kaupungin Bilbaon vanhoilla kujilla pörisee puhe. Se kimpoilee kapean kadun talojen seiniä neljänteen kerrokseen Airbnb-isäntäni Oscarin isoon ja kodikkaaseen asuntoon.

Parvekkeen ikkunaa ei malta vielä sulkea. 

Lauantai-iltana väkeä riittää niin popsimaan pikkupurtavia, pintxoja kuin juoksemaan yömaratonia. Baskimaan taloudella menee muuta maata paremmin, ja taitaa näkyä myös lauantai-illan menossa.

Aamulla ensimmäisenä ohjelmassa on ison G:n vuoro. Guggenheim on parin kymmenen minuutin matkan päässä vanhasta kaupungista. Kävelymatkalle osuu ehkä muitakin näyttävän srkkitehtuurin kohteita, joita se onvetänyt perässään Bilbaoon.

Toivottavasti Oscar ehtii jossain välissä kertoa, mitä G hänen mielestään merkitsee. Oscarin oma työ ilmeisesti liippaa läheltä museoita, sillä hän suunnittelee valaistuksia.

 

Minä kuvassa

Matkailijakatraat vaeltavat Gaudin Sagrada Familia -kirkon ympärillä. Ne täyttävät Guellin puiston käytävät, kiipeävät katettujen käytävien koloihin. Pelkästään 130:ttä vuotta rakenteilla olevaa Sagrada Familiaa käy katsomassa vuosittain kolme miljoonaa turistia.

Tärkeintä useimmille tuntuu olevan kuvan nappaaminen, mieluiten sellaisn, jossa matkailija itse esiintyy edukseen kulloiseenkin matkailumaisemaan asetettuna.

Mitä kaikilla kuvilla tehdään? Kuka niitä katselee? Missä pilvessä miljoonat kuvat pesivät?

Kuvausohjeita sateli kymmenillä kielillä. Enää aasialaiset turistit eivät poikkea kuvausintonsa taka muusta porukasta. Päinvastoin.

Eurooppalainen (äly)puhelinkansa näpyttelee laitteitansa kiihtyvällä vauhdilla. 

Massamatkailussa on mukavaa se että aktiivinen alue jonkun nähtävyyden lähettyvillä on pieni. Majapaikastani ei ole kuin 500 metriä Sagrada Familialle, mutta matkailun suorittajat loppuvat kuin seinään parin korttelin etäisyydellä.

Ranskan halki

Bernin asemalla ei varttia yli viisi aamulla elämä kuhise. Taksimatka sinne näytti hiljaisen puolen myös vanhasta kaupungista, joka nousi aamu-usvasta. Fribourgista junaan nousee jo duunareita ja tietotyöläisiä, Lausannesta lisää. Läppäreitä nostellaan pöydille ja älypuhelimien näytöt vilkkuvat.

Aurinko heittää ensimmäisiä säteitään, kun juna lähtee Genevestä kohti Lyonia. Rautatie seuraa usvaisia Rhonejoen rantamia, jotka ovat paljolti luonnontilassa. Tiukkaan pakatun Sveitsin jälkeen tuntuu, että maisemalla on tilaa hengittää. Mukavat penkit ja aikainen aamu vetävät silmät kiinni.

Lyonissa juna vaihtuu huippunopeaan TGV:hen. Interrail-lippu herättää hämmennystä lipuntarkastajassa, ja sitä ihmetellään usean ihmisen voimin, soitellaan sinne sun tänne. Lopulta konnari tuo sen takaisin ja vakuuttaa, että kaikki on hyvin. Bernin hyvän palvelun rautatieasemalta ostetusta paikkalipusta taisi puuttua joku TGV-lisä. 

TGV ja Ranska on haasteellinen yhdistelmä reilaajalle muutenkin. Juniin on saatavilla vain tietty kiintiö interrail-paikkoja. Tähänkin aikaan vuodesta sveitsiläiset virkailijat saivat tehdä urakalla hakuja ennen kuin tärppäsi. Kesällä ei taitaisi onnistua kuin tuurilla sormi valmiina läppärin näppäimillä, kun paikat tulevat myyntiin. 

Maisemat muuttuvat kohti etelää mentäessä ja valon määrä lisääntyy. Montpellierin rautatieasemalla valo vie silmät mennessään.

Halli on kuin jättimäinen valokatos, jotain täysin muuta kuin mielikuvat sokkeloisista ja hämäristä vanhoista asemista.

Reilun tunnin pysähdys houkuttelee tutkimaan lähikatuja. Ruokapaikka löytyy kulman takaa.

Juna muuttuu Languedoc-Roussillonin pikajunaksi. Hyttiosastossa nuokkuu minun lisäkseni nuori tyttö, jonka silmiin on uponnut kajalia enemmän kuin minä olen ikinä käyttänyt. 

Maisema muuttuu kuivemmaksi, ja kukkuloilla näkyy linnoja, raunioita ja pieniä kaupunkeja.

Rannikolle tultaessa maisemaan ilmestyvät laguunit, joiden lintumaailma on rikas. Languedoc-Roussillon on muutenkin Euroopan parhaita lintuseutuja. Laguuneissa näkyy jonkin verran vaaleanpunaisia flamingoja, joiden tunnetuin esiintymispaikka on hieman idempänä Camarguen suistossa. Isot haikarat lepattelevat mättäältä toiselle. 

Neljäs ja viimeinen junanvaihto on Espanjan puolella Port Boussa. Nyt matka jatkuu lähijunalla, ja seurakseni saan tiibetiläis-espanjalaisen perheen. Roteva rouva matkustaa kahden lapsensa kanssa. Heitä on hauska seurata, vaikkei yhteistä kieltä ole. 

Barcelonan asemalla matkaväsymys iskee enkä tahdo hoksata, miten asema-aitauksesta pääsee metron puolelle ja mistä hommataan ensimmäinen metrolippu. Apua saa pyytämättäkin.

Elävä maaseutu

Viiden tunnin vaellus juustokantoni Emmentalissa vei keskelle elävää maaseutua. Lehmät laidunsivat jyrkillä niityillä, komeiden talojen edustojen säntillisillä kasvimailla töröttivät sipulit ja sellerit, ja pienet koululaiset polkaisivat ylämäkeen.

Vaelluspolut kulkevat peltojen poikki.

Seuraa saimme laiduntavista lehmistä.

Löpö nautti tuulesta nousun jälkeen.

Pätkä vaellusreittiä oli merkitty gourmet-reitiksi. Landgasthaus Luegin juustofondyy täytti vatsat ja odotukset. Ei ihme, että juusto oli hyvää. Bernin juustoyhdistyksen mukaan Bernin alueella on 40 toimivaa juustolaa.

 

Pyökkirouskuja ja ametistikanttarelleja

Sieniretki vieraassa maassa on kiehtova kokemus. Sienilajit - rouskut, kanttarellit, haperot, tatit - on helppo tunnistaa, mutta tarkempaan tunnistukseen tarvitaan sienikirjaa ja Googlea.

Tiheästi asutussa, säntillisessä maassa tällekin hommalle on määritelty rajat: poimia saa kaksi kiloa sienestäjää kohti.

Leppärouskut olivat kadehdittavan kiinteitä ja koreita. 

Kaikkea ei ajateltukaan syödä kuten tätä jääkimpaleelle näyttävää sientä.

Ametistikanttarelkeja ei tällä kertaa löytynyt, mutta saaliista saatiin Saalissa aikaiseksi hieno neljän ruokalajin sienimaistelupäivällinen. En guete!

Vihreää ja valkeaa

Viime päivien sateet ovat tulleet lumena vuoristossa. Näkymät Bernin Gurten-kukkulalta Alpeille päin olivat huikeat. Peltojen vihreys häikäisi silmiä yhtä paljon kuin puhtaan lumen peittämät huiput.

Domodossola - sveitsiläisten Tallinna

Lauantaiaamuna puoli kahdeksalta Bernin rautatieasemalla käy kuhina. Kahdelta vierekkäiseltä laiturilta lähtevät junat Alppien eteläpuolelle Domodossolaan.

Tunnelma on kuin ison koulun luokkaretkellä.

Muutama kilometri Bernistä etelään iskee vuoriston todellisuus. Yöllä satoi, ja se tietysti tarkoittaa vähän ylempänä lunta.

Aavistus lumesta oli jo ilmassa Bernissä. Tuoksuu lumelta, sanoi ystäväni.

Junasta Domodossolasta purkautuu laava, joka valuu lauantaimarkkinoille kaupungin kujille. Joka paikassa kuuluu enimmäkseen sveitsinsaksaa ja jonkin verran ranskaa. Kevyttoppikset tekevät kauppaansa.

Alppien eteläpuolella ei ollut sen lämpimämpi kuin Bernissä, päinvastoin. Miksi ihmeessä en ollut tajunnut pukea päälle villakerrastoa? 

Ostosturistitulva rajoittuu yhtä kapealle alueelle kuin Tallinnassa. Muutama kortteli kauempana lauantaimarkkinoista pikkukaupunki elää tavallista elämäänsä, ja herkkukaupan rouva ilahtuu uudista asiakkaista. 

Mukaan lähti muun muassa kaakaopastaa, joka osoittautui hienon makuiseksi herkuksi chili-voilla höystettynä. 

"Alles war wunderbar"

Berliini oli kietoutunut usvaan, kun Intercity Express -juna lähti aamukymmeneltä. Pehmeä harmaus jatkui pitkälle Saksan keskiosiin. 

Entisen Itä-Saksan kaupungeista puuttui ylenmääräinen putsaus ja pikkusievyys. Rosoa ja sopivan ankeaa, ainakin harmaana päivänä. 

Tasaiset pelto- ja kaupunkimaisemat muuttuivat pikku hiljaa kumpuileviksi. Kylien keskellä kohosivat kirkkojen tornit, ja Freiburg im Preisgaun jälkeen maisemaan ilmestyivät rinteiden viinitarhat.

Tulivat myös rajavartijat, jotka alkoivat tarkastaa naapuripenkin eritrealaisen nuoren miehen nyssäköitä. Esiin kaivettiin kaikki kauppakuitit.

"Alles war wunderbar. Schönen Abend noch", he totesivat tsekkauksen päätteeksi.

Puoli tuntia myöhemmin mies joutuu vielä näyttämään passinsa sveitsiläisille poliiseille.

Puheen määrä lisääntyi mitä pidemmälle etelään matka ehti. Ensimmäiset tunnit olivat hiljaisia kuin Porvoon bussien työmatkavuoroilla.

Museo yllätti

Berliini on täynnä kiinnostavia paikkoja. Sateisena päivänä museo tuntui hyvälle vaihtoehdolle. Mutta mikä lukemattomista vaihtoehdoista kannattaisi valita?

Edestakaisin steppailun, paperikartan, älypuhelimen, lukulasien ja sateenvarjon kanssa sähläilyn jälkeen päätin sukeltaa elokuvan maailmaan. Potsdamer Platzin tuntumassa on Museum fuer Film und Fernsehen.

Kiinnostavasti rakennettu näyttely kulki saksalaisen elokuvan historiassa elämyksellisten salien ja elokuvien tekoon liittyvien yksityiskohtien kautta nykypäivään.

Minua sykähdyttivät esimerkiksi Volker Schlöndorffin Peltirummun storyboard, joka oli luonnosteltu hotellin kirjepaperille.

Mieleen jäi myös Herzogin Fitzcaraldossa olleen Molly Aida -höyrylaivan pienoismalli. Se toi silmien eteen oopperahullun Klaus Kinskin kiskomassa raivokkaasti laivaa kukkulan yli.

Museokäynti oli myös matka omiin elokuvamuistoihin 1970-80-luvuilta.

http://www.deutsche-kinemathek.de/de, Potsdamer Strasse 2, Berlin

http://en.wikipedia.org/wiki/Fitzcarraldo

http://de.wikipedia.org/wiki/Die_Blechtrommel_(Film)