Lokakuun aurinko paistaa viistosti aamukymmeneltä. Rantabulevardi vilisee reput selässä ja vaellussauvat kädessä kiiruhtavia bilbaolaisia.
Minun askeleeni suuntaavat joen toisella rannalla sijaitsevaan arkkitehtuuri-ikoniin. Bilbaon Guggenheimia on kuvattu ja kehuttu.
Kehut se ansaitsee. Rakennus on luonnossa pehmeämpi, sen muodot sulautuvat valoon ja maisemaan vielä kauniimmin kuin kuvissa. Titaanilevyt hehkuvat, ja vastarannan bulevardin punaisten puiden kaartuva rivistö korostaa rakennuksen muotoja.
Jo rakennus itsessään kannattaa nähdä. Tänään se tulvi varmasti paljon tavallista enemmän elämää, sillä 16. syntymäpäivän kunniaksi taloon oli vapaa pääsy. Kymmenen jälkeen ei vielä tungosta ollut, mutta puolen päivän aikaan väkeä riitti pitkäksi jonoksi ulko-ovelta aukiolle.
Sisällöistä minuun suurimman vaikutuksen teki katalonialaisen taiteilijan Antoni Tapiesin työtä kuvanveistäjänä esitellyt sadan teoksen näyttely. Myös Richard Serran tilaan pysyvästi tekemät valtavat teräsveistokset sykähdyttivät. Ne ovat kuin löyhiä kanelitankoja, joiden sisään pääsee kävelemään kuin labyrinttiin.
Ilmainen päivä oli saanut lapsiperheet liikkeelle, ja Serran veistokset aiheuttivat pienissä taiteen tutkijoissa riemunkiljahduksia.
Guggenheim on myös osa kokonaiselämystä, jonka Bilbao on saanut aikaan. Elämä, energisyys, myönteisyys, yrittäminen pistävät silmään.
Timo-Erkki Heino kirjoitti osuvadti viime vuonna rahan, politiikan ja onnen kolmiyhteydestä taantumassa olleen teollisuuskaupungin elvyttämisessä kulttuurin keitaaksi. (http://suomenkuvalehti.fi/jutut/kulttuuri/rahaa-onnea-politiikkaa-nain-guggenheim-ilmio-toimii-bilbaossa).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti